Porvoo on kulttuurikaupunki, sanotaan. PerusSuomalainen onnela kahdella kielellä, yhdellä kansanedustajalla ja kuolleella runoilijalla. Paikka jossa kaupungin isät pitävät huolen että taiteilijat saavat kaiken tuen, mitä taiteilija tarvitsee: Bussilipun Helsinkiin. Menolipun.

Linnakoskenlukion oppilaat tekemässä akvarellityönsä luonnoksia kauniissa talvisäässä.

Näin talvipäivänä jolloin valo ja lumi muistuttaa Halosen talvimaisemia.  Tulisi perussuomalaisen tutusta aatteensa maalauksiin, ja vierailla Halosenniemessä. Mutta kun laiska on, on syytä tutustua kotikaupungin saavutuksiin. Tukea kulttuuria, joka vielä ei ole ottanut menolippua. Tiedä vaikka olisi saastaista postmodernia ilmassa?

Ivan Wallenensköld-Rotkirchin postuumi on hyvä paikka aloittaa.

Kappalaisentaloon on koottu hieno kokoelma töitä. Pääsääntöisesti akvarelleja. Hienoja sellaisia. Niin kuin minä olen aina mollannut akvarellimaalausta. Tietämättömyys on varmojen mielipiteiden taattu ja tukeva kivijalka. Ihan perssuomalaista.

Näyttelyn ainoa kollaasi. Kyllä työmiehen tunnistaa.

Eivät ole postmodernia, modernia. Kauniita. Kauneuden huomaaminen tässä rumassa maailmassa on taito, jonka ei soisi katoavan. Puhumattakaan kauneuden luomisesta. Taiteilijat katoavat. Mustalla pakulla. Kirjarovioissa ja kristallisissa öissä. Bussilipulla, tai  vaan maallisesti kuolevat, hapantuvat, homehtuvat. Fade away.

Mutta.

Työt jää.

Heille jotka arvostaa.

Työt ovat jääneet myös Jäntin museoon. Mainio lahtikirveen saanut paikka WSOY-talon yläkerrassa. Paikka jonne ei missään nimessä vahingossa löydä. Paikka jonne on ahdettu Taidehalli, Taidelainaamo Konsta ja tietenkin Jäntin kokoelma. Paikka jossa taide hengittää: tiiviisti ja tehokkaasti. Aivan kuten energiasäästötalo ilmalämpöpumpulla.

Pystyin tähän päivään saakka vastustamaan kiusausta, että en näe kuinka hyvin ja laadukkaasti on Porvoon näyttelytilat järjestetty. Rissasen tyttären valokuvat kuitenkin houkuttelivat paikalle. Hän ei ole kuviensa pohjalta ihan Corrine Day, hyvä niin. Saati Nan Goldin. Vielä parempi. Ihmisellä on tulevaisuutta.

Säde Salmi, Rakkaani kyyhkyläiseni. Lasi 1982. Jäntin kokoelma.

Jäntin kokoelma on 1200 taide-esineen laajuinen. Esillä on nyt noin 200. Erittäin hienoja ja kiinnostavia pienosveistoksia. Sekä suunnattamasti maalaustaidetta. Siksi onkin erittäin hienoa, että tilat tulevaisuudessa pienenee. Tulevassa taidetehtaassa on jopa 70m2 tilaa menneisyyden taiteelle.

Kulttuurikaupungissa joka palvoo elävää runoilijan patsasta, ei sijaa löydy kuolleelle kokoelmalle. Mutta ehkä museo saa arvoisansa kuraattorin, joka uudistaa näyttelyn kerran vuodessa. 1200 teoksen arkistolla, keksii uutta näyttelyä jos toista. Kunhan kaupungilla on tähän varaa. Ja miksi ei olisi. Kaupunkihan myi museon ylläpitoon lahjoitetut osakkeet jo 90-luvulla.

Tarpeeksi kun istuu Grandin kulmassa, näyttää lumikasatkin kansallisrunoilijan elävältä ja sulavalta profiililta. Eiköhän rakenneta lumikasan ympärille läpi vuotinen jäädystys koneisto?

Matkalla kotiin pohdin karjalanpaistia, kaukopartio isoisääni, kirjallisuutta ja  menolippua. Vierailin vielä Tullintalossa. Siitä kuva. Tätä postmodernismia in action, Poetry in motion.

Menolippu? Missä olet? Tuliainen on keksitty, mutta ei maksettu.