Laskiastiistai kait tämä on. Lunta ei näy kuin uutiskuvissa ja corona jyllää maailmalla.

Omat hommat tänään oli  vanhan miehen sairaalassa käynti. Tälläistä se nyt sitten on. Parin tunnin hoitorupeama, ja ollaan niin väsyneitä, että käyttäydytään kuin alaikäiset.

Mutta näin se elämänkiertokulku toimii. Muistan minä hyvinkin sen, kun faija oli mukana, kun itse penskana sairastin. Meikun torni tuli silloinkin jo tutuksi. Kerran ajattiin kolmatta sataa ambulanssilla Meikkuun, kun leikkaushaavat aukesi ja nielin verta. Siitä tulee muuten aika mojova oksennus, veren nielemisestä. Että mitä vittua tässä rutistaan. Tänään ei ole minun vuoro sairastaa.

Vanha ja väsynyt. Kunnes sitten lepo viimein koittaa. Kaikille meistä.

Mutta kun sairaalassa olin, ehdin kysellä, että missäs vaiheessa jonoa sitä ollaan tähän omaan terveyteen nähden, että olisikos jo aika ottaa keuhkokuvat 3  D llä? Aika tuli melkein kuin sairaalasta, mitä nyt tiedot hukassa, oli kuulemma ollut jo parikin vuoroa missä olin jättänyt kuvantamisen väliin, mutta silti  sain ajan ensi viikolle. Silloin kait se on se viimeinen tuomio, että palaako se blaadi kuten ennen, vai onko se nuuskapussia koko loppuelämä.

Niin kuin sitä ei tietäisi, että tupakka tappaa. En tiedä kuoliko serkkuni tupakkaan, vai mihin, mutta lauantaina monttuun menee.

On nämä niin mukavia aikoja. Sairautta ja kuolemaa.  Mutta elämään se kuuluu.