En löytänyt kuvaa, jonka pääesikunnan kuvaaja otti minusta vuonna 1993, niinpä siluetti vuodelta 91 tai 92.
Niin sitä mieliala parani, kun tuli yllätten soitto, jossa tarjottiin työtä. Aloitaa pitäisi jo ensi viikolla, mutta pahoin pelkään, että on vielä aika kipeä pää silloin, eikä taida puukkomies antaa lupaa. Mutta katsotaan.
Kotkan päivät on ohi. Förbi. Vikkelät postihenkilöt on kantanut paperia jossa on työ- sairastodistuksia. Nyt sitten täyttämään agentuuriin päivärahailmoituksia, että ei tipahdettaisi tuloista. Joka kuitenkin käy niin, että tipahdetaan.
Huomenna leikkaukseen. Kirurgille, Helsinkiin. Pitäs varmaan tehdä alustavaa testamenttia, että jos sitten ei pumppu tai aivot kestäkkään nukutusta? Itse leikkaus ei huoluestuta, mutta anestesia huolestuttaa kunnolla.
Työhalut on olemattomat, työmarkkinat kun potkii päähän, niin ei sitä oikein halua, että potkikaa pojjaat lissää, tämä pää kestää mitä vaan.
Niin siinä sitten kävi kuten ounastelin. Menetin työni, koska pitkä sairasloma. Lomaillaan nyt sitten vaan. Onhan lomakuukausi.
Menin tappeluun väliin, kun kaveria potkittiin maassa. No, minä tipuin kuin eno veneestä ja sain itse monoa päähän. Poskiluu murtunut, kirurgi odottaa Helsingissä, 1-3 viikkoa saikkua, vaikka just aloitin työt ja on koeaika. Ei saatana hyvä. Ei sitten missään mittarilla.
Niin meni pätevyyden osoittaminen läpi tarkastajilta. Nyt odotetaan jumalan sanaa, mitä Inspecta kertoo. Ja pitäisi päättää, muuttaako Kotkaan, vai ostaako auton? Pari vuotta on lyhyt aika, ehkä Stadin ja Kotkan välissä on sittenkin ihan järkevää asua, näin logistisesti?
Nyt kaavitaan syvältä, koska aina nälkä ja koko ajan jano. Siksi ruokaporno joka on 4 vuotta vanhaa, herättää nälkää, Ehkä viikonloppuna on jälleen varaa mennä syömään Pitsa Krapuliano Kevätkummun baariin?
Näköjään 2. päivä elokuuta 2013 kävin siellä sen syömässä. Varmaan senkin jälkeen, mutta…
Ehkä vähän hätiköin eilisessa kommentissa, että tehtaassa jokainen päivä on samanlainen. Se ei taida ihan näin olla, mutta perslihaksia vaaditaan.
Sitähän tehtiin hitsausharjoituksia tänään. Annoin periksi vanhemmalle kolleegalle, että yritin tehdä kuten hän, mutta suttahan siinä tuli. Sitten annoin oman kädenjälkeni näkyä, niin hyväähän siitä tuli, vaikka priimaa yritin. Siispä huomenna on pätevyyskokeen hitsaamisen paikka.
Eli jos koe menee kuvasta läpi, niin se tietää minulle töitä urakasta, joka on sellainen 48 000 pienasaumaa. Nyt kysytään kärsivällisyyttä.
Eihän tämä elämä ole tähänkään saakka ollut säkenöintä eikä säihkettä, ei muotiblogia ja kokkauksen reseptit ovat kerran vuodessa keksittyjä harvinaisuuksia.
Paljon itkua työttömyyydestä, nyt itketään sitten töistä, jota en siis vieläkään tänään menettänyt. Ehkä sitten huomenna? Hitsausasentoa on tasan yksi, ja sitä pitäisi vääntään pari vuotta, vaikkahan, en ole vieläkään yhtään hitsannut, vaan avustanut. Sitten, mitä tapahtuu linjalla, ei varmaan kiinnosta ketään. Jollen sitten keksi työväen teollisuusromantiikkaa uudestaan, mutta sitten ei tule kuvia, koska tehtaassa on kuvaus kielletty.
Elämä ja työ, työ ja elämä, mainostaa vuokrafirmakin, että ehkä heillä on ratkaisu tähän sisällölliseen ongelmaan? Eli ala elämään elämää, mitä työ mahdollistaa? Kirjoita jostain ihan muusta kuin työstä.
Ei saatana jaksaisi politiikkaakaan. Olisin liian kyyninen, ja aika ei riitä työnohessa seuraamaan? Eli jäljelle jää taide ja muu muffdiving. Toivotaan toivotaan. Kaksi vuotta on lyhyt aika. Näin elämän ehtoopuolella.
samma gamla vanliga+
Vintage print, Ismo Alanko
Original print from early 90s, BW FIberbase paper, hand printed only this copy, there is no another print of it
€200,00
