Syystä tai toisesta, halunan julkaista tämän kirjoituksen vuodelta 2011, jonka kirjoitin Kemppisen blogin kommentteihin.
Paina nappia – Me teemme loput. Näin mainosti Kodak jo satavuotta sitten. Edullisella laatikkokameralla sai tallennettua muistot albumiin. Albumi on fyysinen esine, jonka sisällä on fyysisiä kuvia. Sitä esitteli ystäville ja sukulaisille, mutta harvemmin kylänmiehille.
Kuvaaminen oli satavuotta sitten yhtä helppoa kuin se on tänään. Laatikkokamera on digitaalinen, ja albumi on netin palvelut. Yhä useammin facebook. Naamakirja, tämä sosiaalisen median ilmestys, joka yksisilmäisesti käsitetään ainoana sosiaalisena mediana. Blogit ja keskusteluareenat eivät ole sosiaalista mediaa. Semmin, kun niille tuotettu materiaali ei jää markkinavoimien omaisuudeksi.
Täten sinun albumi tulee olla facebook.Yksityiset perhekuvat ja elämä on nyt omaisuutta. Narsistisen pintajulkisuus kulttuurin houkuttelemana kaikki on paljastettava. Jaettava ystäville ja kylänmiehille, myyntimies mynttisille ja journalisteille. Todellisuudessa jakajaa huijataan. Tämä huijaus palaa jakajalle eteen uutena näkynä ja täkynä, johon tulee sijoittaa reaalirahaa, jonka taas jakaa virtuaalisena sijoitusimpulssina sosiaalisen status päivityksen kera.
Kuvaa makrolla käsilaukkusi, taskusi ja ajatuksesi. Telellä vaatekaappi, ulko-ovi ja passikuva. Vaikka taskussa on reikä, sen reiän valokuvan voi näppärä markkinamies kapitalisoida reaalikapitaali voitoiksi, jättäen taskusi edelleenkin reikäiseksi. Hyvä diili, reikäleivän reiässäkin on vitamiinia.
Insinöörivetoisen, mutta ekonomistien ja mainosmiesten määräämän kehityksen oravanpyörässä kulkee valokuvauskin. On oltava uusin ja suurin kenno. Pisin objektiivi ja laajin laajakulma. Kuvankäsittelyohjelman uusin päivitys on välttämätön. Koska tekniikan laatu ja hintalappu takaa parhaimman kuvan. Pinta ja ulkonen ominaisuus on tärkein. Ei sisältö. Tasalaatuinen, mitään sanomaton, persoonaton. Hk:n-sininen makkara. Se on valokuva tänään. Loputonta teknistä kilpajuoksua juoksumatolla.
Koska se on tasa-arvoista. Se on edullista. Kaikkien saavutettavissa. Puhumattakaan siitä, että se on nopeaa. Välitön palaute näkyvän kuvan merkeissä. Ajatustakin nopeampaa, verkossa kaikkien nähtävänä, levitettävänä. Ensimmäinen näkemys voittaa juoksumattokilpailun.
Mutta se ei ole tasa-arvoista. Jollei sinulla ole vaadittavan standardin tekniikkaa, ei näkemykselläsi ole markkinaa ja näennäisen tasa-arvoinen köyhä ei saa näkemystään julki. Laatu joka oli aivan välttävä 2 vuotta sitten, on tänään jo vanhanaikainen. Näin pidetään köyhien silmien todellisuus pois julkisuudesta. Köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus on rumaa, ja tätä rumaa tulee kuvata vain sertifoitu köyhyyden kuvaaja, oikeaoppisella poliittisesti vahvistetulla näkemyksellä. Näin ruma muuttuu kauniiksi, jota voi ehkä päivitellä sanomalla: ”Miksi hän ei mene töihin ja osta itselleen housuja jossa on ehyet taskut?” Klikataan tykkää, ja poista profiili digitaaliseen roskakoriin.
Mikään ei ole kuvan ja kuvaamien elitistysyydessä muuttunut tekniikan kehittyessä. Paitsi ehkä se, että HK:n sininen on esteettisesti kaunista. Suorastaan tavoiteltavaa, eikä kukaan saa siitä poiketa.
Tämä paljastaa sen, että maamme ei ole köyhä vain henkisesti, vaan myös materiaalisesti. Yli sadan vuoden aikana saavutettu tekninen osaaminen valokuvatekniikan ja vedostuksen saralla on käyttökelvotonta, vanhanaikaista. Postmodernistinen impivaara keisarin vaatteissa.
Kuvan maailmaa tarkkailtuaan saattaa huomata, että jossain ei olla niin köyhiä että tyytyisivät vain standardi pixelin meteliin. Rakeellakin on tilansa pixelin melskeessä. Hasselin neliö tai laakafilmin värikylläisyys, kino Tri-x rae tai Fujin saturaatio. Lomon, Holgan tai Helioksen vinksahtanut värimaailma. Pimiön punavalon aavistus.
Eikä kuvat ole vain pintaa, niissä on estetiikan lisäksi myös sisältöä.
