Vuosi -97 oli hyvä taiteiljoiden kuvaamiseen. Toimittaja Samuel Knuuti kävi Lontoossa haastettelemassa kirjailijoita. Täten pääsin tapaamaan yllä olevan, nyt valitettavasti edesmenneen JG Ballardin. En ollut kuvaus hetkellä häntä lukenut, mutta jälkeen päin toki. Yksi parhaimmista kirjailijoista jonka tiedän. Siksi olen myös tyytyväinen tähän aika konstailemattomaan kuvaan, jonka hänestä joskus sinä kesänä otin.

Kuvaamista inhoavan Martin Amiksenkin kuvasin samoihin aikoihin. Vieläkään en ole lukenut miestä, vaikka asuinkin 2 vuotta London Fieldsin vieressä. Kaikkea ei voi tehdä. Kuten sitä, että kaivaa nega, jossa olisi silmät auki.

Gilbertin ja Georgin kuvasin monta kertaa. Tässä nyt tämä räpsy. Parasta taisi olla, että kutsuivat mukaan Pariisin näyttelyn avajaisiin ja siellä viellä illalliselle. Jostain syytä, ei yhtään kuvaa löydy näistä? Olen ollut aina huono paparazzi.

Muistaakseni kuvasin vuonna 2000 ns. automuotokuvia. 6×7 negalla pääsääntöisesti. Tätä kesti viikkoja. Näytin työkappaleet erääseen hyvin vaikutusvaltaiseen lehteen ja palaute oli positiivinen. Mutta ei heti hyväksyntää. Sitten löysäsin tahtia ja kuvasin kinolle, kuten yllä olevan. Mutta en ollut tyytyväinen. Sitten kerran puhelin soi, että mitäs kuville? Minä, että ei niistä mitään tule. Täyttä paskaa. Näin olin todistetusti eka kertaa täysin masentunut. Missasin tulot ja hyvän julkaisun. Koska olin aivan varma, että kuvat on täyttä paskaa.

Näin 14 vuotta jälkeen päin, omaan kasan erittäin hyvää materiaalia, joille ei todellakaan ole mitään käyttöä. Masennus on aika vittumainen tauti.