Kuukausi sitten englannin ystäväni kysyi minulta: Onko sinulla paljon kavereita? Tämä oli sen kolmen päivän jälkeen, kun kala ja vieraat alkavat haista. Sanoin, että on minulla ainakin 18 kaveria. Ne jotka äänesti minua. Kysymys jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Olenkin sitten pohtinut, onkohan niitä kavereita sitten kuitenkaan?

Olen vaihtanut puhelinnumeroani kolme kertaa tässä parin vuoden aikana. Joka vaihdossa on tippunut ystäviä pois listoilta. Tahallisesti tai tahottamasti. Ja kun lopetin lehdistökatsaukseni, niin en ole baareissakaan käynyt.

Nyt kun apurahat tuli tilille, kävin kolmena päivänä peräkkäin yhdessä baarissa ennen kauppaa. Joka päivä tuli joku, että sinuapa ei ole nähnyt, miten menee? Tuttavia ja puolituttuja siis piisaa. Mutta parinvuoden komerossa olo kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Ei minulla ole mitään haluja ulkoilla. Siis Porvoossa. Muualla ehkä.

Mutta olen muuttunut suomalaiseksi. Muistan kuinka vaikeaa oli Lontoosta muuttamisen jälkeen elää täällä.. Lontoossa aina joku kutsui illalliselle. Suomessa ei kukaan. Meni monta vuotta, ennen kuin pääsi siihen totuuteen, että kävi erään luona syömässä, joskus. Kulttuuri on niin erinlaista.

Kun olen niin suomalaistunut, en saa edes kutsuttua ystävääni kylään, vaikka kuinka tekisi mieli. Hänkin komeroituu omassa asunnossaan. Jos yksityisestä yleiseen, niin tuskin me olemme ainoita tässä maassa. Ei sen luulisi niin paljoa vaativan, että toisen soittaa kylään. Vaikko onko se kolme päivää jo täynnä ja vieras haisee, itsestä puhumattakaan?

Mutta tänään on Sibeliuksen päivä. Spotifystä löytyy kunnon arkisto hänen säveltämää musiikkia. En ole huomannut, että Porvoon taide tehtaalla tätä muistettaisiin. Ja vaikka muistettaisiin, niin Jussi Kylätaskun sanoin: Mitä sinä kuuro mies täällä olet näyttäytymässä?