Päivän haavekuvana olkoon arkistokuva vuodelta 2009.

Vuosi sitten kun masensi aivan vietävästi, tein mielikuvaharjoituksen ja matkan Lofooteille. Se auttoi. Seuraavana päivänä ei masentanut. Tämä tuli mieleen HS artikkelista köyhyydestä viime viikonloppuna. Köyhillä kun ei ole varaa haaveilla. Ei ollut silloin minullakaan, mutta yhden päivän suunnittelin tarkasti aikatauluja, ja se auttoi.

Nyt en ole masentunut, olen vain sairas. Fyysisesti. Rankkaa twiittailua kyllä, mutta fyysistä toimintaa ei nimeksikään. En halua jälkitauteja.

Nyt on suunnitelma seuraava: Porvoo – Helsinki – Tallinna – Varsova – Berliini – Pariisi – Arles. Lentäen takas jostain. Aikaa kaksi viikkoa.

En ala tänään etsimään julkisten aikataulutietoja saati majoituksia. Riitää jo ajatus. Ajatus, että on mahdollisuus. Aikaa ja rahaa ehkä, ensi elosyyskuussa moinen koitos tehdä. Ajatus jo tervehdyttää.

Mutta totta oli Hesarin artikkelin köyhyyden epätoivosta, ja siitä, että ei ole haaveita, ei voi haaveilla, ei pysty haaveilla. Kyllä jokaisen köyhän pitäisi saada edes yksi haave, joka olisi toimeentulon miminissään toteuttettavissa. Kuten tämä matka lofooteille oli vuosi sitten minulle.

Kunhan vaan on se idea. Siihen olisi pyrittävä. Jopa  leipäjonosta. Haaveilkaa.