samma gamla vanliga+

Maija Riitta manageroi keittiössä hienon ja maistuvan annoksen, kuvattu Bisnes.fi lehdelle.

Muistellaan vaihteeksi Suomea. Kun tulin takaisin Helsinkiin, menin säännöllisemmän ja parhaimman (ainoan), kunnolla työllistäneen tahon luoksi. Taloussanomiin. Siellä sanottiin vähän tyyliin, että mitä vittua sä tänne tulit, mee takas Lontooseen. Ei täältä Helsingistä sulle töitä tipu.

Vähän sen jälkeen tapasin Pohjakallion labran lähistöllä silloisen valokuvaajan Rami Sallen. Joka, että tule hänen studioon.

No, töitähän ei se tuonut. Kunnes Rami sanoi, että mene kuule Bisnes.fi lehteen kysymään töitä. Sinulla kun on tuota talouslehtikokemusta. Minähän en tiennyt että moista lehteä edes on, mutta menin.

Tapasin Tuomas Jääskeläisen. Ja heti alkoi keikkaa pukkaamaan. Bisnes.fi oli siihen aikaan outo pieni paja. Yksi huone ja ettei siellä ollut 5 henkeä ahdettuna. Sen aikaisen hengen mukaan, siis minun. En juurikaan katsonut lehdestä muuta kuin kuvat. No, luinhan minä lehden. Tarkasti. Paitsi lehden nimen. Kirjoitin varmaan vuoden laskuihin, Business.fi.

Kuviin, hämmästyin aina kuinka luovasti AD Tuomas käsitteli, valitsi kuvia. Hänellä oli silmää ja tyyliä. Jopa minun kuvat näytti hyvältä. No, olihan lehti hienosti painettu ja kuvaan panostettiin kunnolla. (Lue, julkaistiin hyvät kuvat isolla.)

No kuitenkin. Päätoimittaja Kari Latvanen tuli tällöin tutuksi. En tiedä mistä ja miten se alkoi. Sen keittiöpalstan tekeminen. Ehkä siinä oli tekemistä se, että sanoin kerran, että ruoka kiinnostaa? Että miksi ei ole ravintola-arvosteluja? Ehkä se oli näin. Tai ettei vaan lehden markkinoinilla ollut jotain tekemistä asian kanssa?

Loppu tulos oli kuitenkin se, että Karin kanssa vietettiin runsaasti hetkiä keittiössä sen ajan pinnalla olevien vieraiden kanssa. Filosofi Ollila, Liikemies Johannesdahl, mediamies Nieminen. Jotkut pistivät kädet kunnolla likaiseksi ruuanlaitossa, eräät vaan manageroivat, kun ruoka tehtiin. Tietenkin tuotokset syötiin. Kuvia tietenkin otettiin koko ajan.

Jo silloin puhuttiin median murroksesta, tai ainakin digitalisoitumisesta. Valokuvan digitalisoitumisesta ainakin. Minähän kuvasin filmiä, koska aikakauslehdissä vielä siinä aikana, näkyi selvästi digin jälki. Painettuna digikuva oli paskaa. Mutta muutos tuli sitten vauhdilla.

Tuli Canon 10. Ja yhtäkkiä kaikki kuvas digiä ja minä raukka, rahaton, silloinkin, ilman pääomaa, en saanut ostettua kameraa. Saati että vaihtaa Nikonista Canoniin. Kuvasin viimeisiä kaupallisia keikkoja filmille.

Sitten tämän helevetin pitkän johdannon jälkeen jutun juureen. Toimitin nämä keittiössä kuvani ns videoprintteinä. Johon sitten alkoi jo yhtiön johto puuttua. Jere jotakin. TJ. Että mitä vittua nämä on, miksi tämä maksaa, en maksa laskua HV ja häivy. Koska kaikesta tärkeintä liiketoiminnassa on mitä jäi viivan alle. Ei kuva, eikä sen laatu.

Näin loppui sitten urani kaupallisena lehtikuvaajana. No, sain rahat perinnän kautta ja keikkaa pukkasi vielä muualle. Mutta se ainoa säännöllinen asiakas katosi. No, kohta pian, lehti myytiin isommalle kustantajalle. Sitten olikin jo lehden hautajaiset.

Tästä on ainakin 11 vuotta. Kuvaan edelleenkin tietyt kuvat filmille. Mutta on se filmi kallista, piru vie